Kaikista kivoin oli eräs mies, joka laukeemisen jälkeen alkoi lausumaan mulle runoa. Runo oli Eino Leinon Nocturne, laitan sen tähän, jotta ne jotka eivät runoa tunne, voivat lukea kuinka kaunis se on. :) Itse olin kyllä kuullut runon aiemmin, ja tunnistin sen Eino Leinoksi, aivan ihanaa!
"Ruislinnun laulu korvissani,
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
omani on Hiiden vuoren kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie."
Toiselta herralta kuultua: "Olet tosi poikkeuksellinen suomalainen nainen, kun olet niin sinut itsesi kanssa". :)